”Miksi maksaa työnohjauksesta, kun kahvipöydässäkin voi jutella?”

Eräs henkilö kysyi minulta, miksi hänen kannattaisi maksaa työnohjauksesta, kun työpaikan kahvipöydässä voi jutella ilmaiseksi. Menin hetkeksi hämilleni. Mutisin jotain tavoitteellisesta keskustelusta, jossa etsitään uusia näkökulmia työhön, mutta vastaus jäi puolitiehen. Tässä blogitekstissä haluan eritellä tarkemmin, miksi työnohjaus ei ole rinnastettavissa mihin tahansa keskustelutilanteeseen.

Yhteinen kohtaaminen kaffekupin äärellä on toki arvokas sosiaalisen kanssakäymisen muoto. Työnohjauksessakin on usein läsnä kahvikuppeja. Saattaa siellä olla keksejä, ja on paikalla nähty joskus kakkuakin. Ohjaustilanteen tunnelmakin on usein rento ja välitön. Kahvi tai tunnelma eivät siis ole olennaisimpia eroja kahvipöytäkeskustelun ja työnohjauksen välillä.

Erot löytyvät keskustelun tarkoituksesta ja etenemisestä. Työnohjaus etenee keskustelun kautta, mutta se sisältää paljon sellaista, jota kahvipöytäkeskustelussa ei usein tavoiteta: tavoitteellisuutta, dialogista vuorovaikutusta ja moninäkökulmaisia oivalluksia.

Ei ole yhdentekevää, mistä tai miten puhumme

Työnohjaus on tavoitteellista toimintaa. Siinä missä kahvipöydän keskustelu saattaa rönsytä naapurin Pirkon uudesta autosta firman pikkujouluihin, työnohjausprosessilla on työhön liittyviä tavoitteita ja keskusteluilla yhdessä sovittu teema. Etenkin ryhmätyönohjauksessa työnohjaajan tehtävänä on tarvittaessa rajata keskustelua tai palauttaa se uomilleen, jos keskustelu lähtee laukalle aiheen ulkopuolelle. Yksioikoista tämä ei aina ole, sillä ihmismieli on luova ja löytää yhteyksiä eri aiheiden välille, ja niin pitääkin.

Työnohjauksessa mietitään yhdessä, mistä on olennaista puhua. Välillä täytyy sietää epätietoisuutta siitä, mihin keskustelu on menossa. Sopiva väljyys keskustelussa antaa tilaa sellaisille puheenaiheille, jotka eivät mahdu esimerkiksi täyteen pakattuihin viikkopalavereihin.

Työnohjauksessa olennaista ei ole vain se, mistä puhutaan vaan se, miten puhutaan. Kahvipöydän juttelulle tuskin asetetaan muotovaatimuksia, mutta työnohjauksessa kiinnitetään erityistä huomiota vastavuoroiseen ja kuuntelevaan keskusteluun. Kokeneinkin puhuja voi harjoitella tapoja, jotka luovat työpaikalle rakentavaa vuorovaikutusta. Usein kuuntelu nousee puhetta tärkeämmäksi. Yksilöohjauksessa asiakas peilaa ajatuksiaan työnohjaajan avulla; ryhmätilanteessa työnohjaaja auttaa ryhmäläisiä löytämään asioihin merkityksiä ja näkökulmia yhdessä.

Työnohjauksen pitää olla tila, johon jokainen voi tulla turvallisin mielin, ja jossa hän kokee tulevansa kuulluksi. Dialoginen keskustelu on toisen ihmisen kuulemista ja puheeseen liittymistä tavalla, joka etsii yhteistä ymmärrystä asioihin. Se ei vaadi yksimielisyyttä ja täyttä harmoniaa, mutta se perustuu toisen kunnioittamiseen ja omien ajatusten haastamiseen. On eri asia kuunnella toista vain päästäkseen täräyttämään oman mielipiteensä, kuin kuunnella toista ja miettiä, miten se vaikuttaa omiin ajatuksiin.

Uusia näkökulmia ulkopuolisen avulla

Olemme usein niin uppoutuneita työhömme, että ajatuksemme saattavat urautua samoille poluille. Kuten eräs työnohjausryhmän jäsen kerran sanoi: ”Olis kiva, jos auttaisit meitä löytämään uusia näkökulmia tähän työhön, ettei aina jurnuteta samalla tavalla.” Kun asioista keskustellaan oman työporukan kesken – tai kun ihminen pyörittelee ajatuksia yksin mielessään – voi olla hankalaa nähdä totutun kaavan ulkopuolelle.

Kahvipöytäkeskustelu voi tuoda kohtaamisten kautta työhön uusia oivalluksia, mutta ne ovat sattumanvaraisempia kuin työnohjaus, jossa työnohjaa auttaa yksilöä tai ryhmää löytämään työhön uusia näkökulmia.

Näkökulmia ei kuitenkaan löydetä niin, että työnohjaaja marssii paikalle, skannaa asiakkaat ja tekee heistä kattavan arvion, jonka perusteella hän antaa suosituksia siitä, miten työtä tulisi tehdä. Tai ainakaan minä en toimi näin. Sen sijaan kysyn yksilöltä tai työyhteisöltä: ”Ahaa, miksi te teette näin? Miltä se tuntuu? Mistä voisi olla kyse? Voisiko kyse ollakin jostain muusta?” Joskus tunnen olevani maailmaa tutkiva 5-vuotias kysymyspatteristoineni. Kysyn, koska pyrin auttamaan asiakkaita ottamaan askeleen tai kaksi taaksepäin ja tarkastelemaan työtään etäämmältä.

Usein työnohjauksessa otetaan esille asioita, jotka tuntuvat liian painavilta kahvipöytään. Tämä ei tapahdu heti, vaan vaatii etenkin ryhmätilanteissa luottamuksen rakentumista ohjaustilanteeseen. Asiat saattavat löytyä työnohjaajan kysymysten kautta, mutta useimmiten asiakkaat nostavat mietityttäneet asiat pöydälle itse. Monesti työnohjaus on turvallinen tila sukeltaa ensimmäistä kertaa aiheisiin, joita on siihen asti vältelty tai joiden olemassaoloa ei ole tunnistettu aiemmin.

Työnohjaus haastaa työn yhteiseen tarkasteluun

Kuka kahvipöydässä on äänessä? Saavatko kaikki äänensä kuuluville? Haluavatko kaikki olla äänessä? Vuorovaikutus on haastava laji, varsinkin työpaikoilla, joissa ihmiset kokoontuvat yhteen erilaisilla taustoilla ja erilaisina persoonina. Haasteiden mukana tulee tietysti erilaisuuden rikkaus.

Olen ohjannut ja opettanut satoja ryhmiä, ja ryhmädynamiikka näyttäytyy minulle aika ajoin vieläkin mystisenä olentona. Pienetkin muutokset osallistujissa, toimintatavoissa tai vaikkapa tapaamisen kellonajassa saattavat muokata kohtaamisesta aina uudenlaisen. Olisi siis kumma, jos työpaikoilla vuorovaikutustilanteet pysyisivät vakioina. Olemme ihmisinä erilaisia. Tuomme ajatuksiamme esille erilaisin tavoin. Tunnemme erilaisissa määrin tarvetta keskustella asioista.

Työnohjaus on mahdollisuus tarkastella omaa olemista suhteessa muihin ihmisiin. Se on oppimista oman työyhteisön dynamiikasta ja toimintatavoista, jotka mahdollistavat yhteisen työn tekemisen. Vaikka työpaikalla olisi totuttu puhumaan ja vuorovaikutus olisi hyvinkin toimivaa, työnohjaus on panostus tuon toimivuuden pysyvyyteen. Moni väärinkäsitys tai konflikti ratkeaa tai jää kokonaan syntymättä, jos työyhteisöllä on työkalut keskustella asiasta.

On hyvin tavallista, että joku sanoo ryhmätyönohjauksessa, että hän ei tunne tarvetta puhua, että hän haluaa vain tehdä työnsä. Toinen kaipaa työnsä tueksi yhteistä keskustelua ja jonkin asian käsittelyä. Molempien ajatukset ja tunteet ovat ymmärrettäviä ja kunnioitettavia, ja molemmat tulisi huomioida jotenkin. Vuorovaikutus on kompromisseja ja sen hyväksymistä, että työyhteisöön kuuluu erilaisia ihmisiä ja yhteensovitettavia toimintatapoja. Työnohjaus haastaa osallistujiaan antautumaan yhteiselle työn tarkastelulle: minun tapani toimia ei ole ainoa oikea. Yhteinen ymmärrys siitä, että joukkoon kuuluu erilaisia ihmisiä ja erilaisia lähtökohtia, on itsessään jo askel kohti toimivaa ryhmädynamiikkaa.

Onko puhe rahanarvoista?

Onko tämä tehokasta ajankäyttöä? Ehkä nämä ovat ne perimmäiset kysymykset, jotka vaikuttavat taustalla, kun mietitään työnohjauksen arvoa suhteessa kahvipöytäkeskusteluun. Tehokkuuden eetos on imeytynyt työntekokulttuuriimme kuin punaviini pöytäliinaan.

Mikä sitten on viime kädessä tehokasta ja rahanarvosta? Kuten totesin, työnohjaukselle asetetaan tavoitteita, ja se on jäsennellympää kuin kahvipöytäkeskustelu. Työnohjaus ei kuitenkaan ole kohta kohdalta läpi nuijittava palaveri vaan keskustelevampi ja väljempi prosessi, jossa dialogisen vuorovaikutuksen ja luottamuksen kehittyminen vievät aikaa. Jos prosessiin panostetaan, vaikutukset työhön voivat olla mittavia ja kauaskantoisia. Myös rahanarvoisia ja tuottavia.

Tosin kaikkea ei voi mitata rahassa. Yhteys toiseen ihmiseen on mittaamattoman arvokas. On tärkeää löytää vuorovaikutukselle toimivia ja erilaiset työntekijät huomioivampia tapoja. Kahvipöydässä ja sen ulkopuolella.

Lue enemmän työnohjauksesta täältä: Blooming Mind työnohjaus